”Näytät kyllä ihan valtiotieteilijältä”, totesi ystäväni minulle kerran pukeutumistamme käsittelevän keskustelun lomassa.
Myös kauppakorkeakoulusta valmistunut äitini suhtautui vielä kesällä aavistuksen huvittuneesti ajatukseen minusta muiden kylterien joukossa, kun kerroin hänelle aikeistani opiskella taloustiedettä toisen tutkintoni ohella. Isänikin kyseli hämmentyneenä, aioinko kuitenkin jatkaa myös valtio-opin opiskelua, sillä sehän oli selvästi ihan minun juttuni. Vanhemmilleni olin toisin sanoen aina ollut valtiotieteilijä – mitä ikinä se heille tarkoittikaan.
Kahta tutkintoa tekevänä mietin itsekin toisinaan sitä, kumpi ala oikeastaan on se oikea kiinnostuksenkohteeni ja kumpaa teen vain huvin vuoksi. Erityisesti pupusyksyn haipakassa toinen tutkinto ainejärjestöineen tuntuivat välillä jäävän taka-alalle, mikä on herättänyt kysymyksiä koskien omaa prioriteettilistaani. Nämä pohdinnat eivät kuitenkaan koske ainoastaan opiskelua ja tulevaisuudessa siintävää työuraa, vaan ne ulottuvat myös siihen, kuka lopulta olen ja mihin tunnen kuuluvani.
Ihminen muodostaa luontaisesti stereotypioita ja määrittelee itseään suhteessa muihin. Haemme jatkuvasti omalle identiteetillemme vastakohtia, joiden avulla voimme piirtää omat rajaviivamme yhä tarkemmin ja muodostaa selvästi toisistaan erottuvia sosiaalisia ryhmiä. Vastakkainasettelut ja pitkälti keinotekoisesti luodut luokittelut auttavat siis hahmottamaan sen, millaiseen yhteisöön kuulumme. Yliopistossa ainejärjestöt tuntuvat usein edustavan toisilleen näitä psykologisesti tarpeellisia kategorisia vastakohtia, joiden kautta myös oman minäkuvan peilaaminen on yksinkertaisempaa.
Yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa törmää usein ajatukseen kauppakorkeakoululaisista varakkaina, todennäköisesti espoolaisina taloudellisen oikeiston kannattajina, joiden opinnotkin pitävät sisällään lähinnä käsienheiluttelua. Vastaavasti olen havainnut valtiotieteilijöitä pidettävän toisinaan vihervasemmistolaisina, jotka tunnistaa ihmisjoukossa helposti kirpputorilta ostettujen vaatteiden ja Dr. Martensien perusteella. Vaikka espoolaisten määrä kyltereiden joukossa onkin hämmästyttävän suuri ja P-klubista on yllättävän haastavaa löytää opiskelijaa, jonka vakiovarustukseen maiharit eivät kuulu, ovat nämä oletukset luonnollisesti pitkälti virheellisiä yleistyksiä.
Paikkansapitämättömyydestään huolimatta nämä ovat kuitenkin kategorioita, joiden välillä huomaan toistuvasti tasapainoilevani. Yhteiskuntatieteilijöiden seurassa koen alitajuntaista tarvetta ilmaista, etten opinnoistani huolimatta kuitenkaan varsinaisesti edusta stereotyyppistä kauppatieteilijää, kun taas kauppakorkeakoululaisten seurassa haluan vastaavasti sulautua ympäröivään ihmisjoukkoon. Identiteettini siis tanssii jatkuvasti kahden stereotypian välisellä nuoralla pyrkimyksenään välttää alla avautuvaan epävarmuuden kuiluun katoaminen.
Vastakohtaisuuksien ja selvärajaisten sosiaalisten ryhmittymien maailmassa kahden tutkinnon välitilassa eläminen tuntuukin usein haastavalta. Koen olevani hieman ulkopuolinen, ikään kuin yritykseni olla osa molempia johtaisi lopulta siihen, etten oikeastaan kuulu mihinkään. Siksi tunnen toisinaan myös painetta valita toinen kahdesta ja kiinnittyä lopullisesti johonkin – kuulua täysin yhteen ryhmään.
Toisaalta välitilassa on toki puolensakin, ja kahden erillisen ainejärjestön jäsenyys on avannut minulle myös lukuisia ovia. Olen saanut viettää kaksi fuksisyksyä ja tutustua kahteen hämmentävänkin paljon toisistaan poikkeavaan opiskelijakulttuuriin. Voin siis ehkä jatkossakin olla jotain kahden tutkinnon väliltä – onhan vapussakin onneksi päiviä riittämiin.
Teksti: Saara Vainio
Julkaistu aiemmin KYlisteessä 1/23